Poliitikon dilemma, osa 3: Edunvalvontayhteiskunta


Keliakiayhdistys, Suomen Yrittäjät, Omaishoitajat ja läheiset, Apteekkariliitto, Teknologiateollisuus, OAJ, kansalaisjärjestöjen yhteenliittymä… Yhteydenottoja kansanedustajaehdokkaille on riittänyt. Kärjistäen – jokaisella järjestöllä on omat teesinsä, joita se haluaa edistettävän. Sitten me ehdokkaat kilvan näitä teesejä peukutamme ja lupaamme panoksia milloin koulutukseen ja milloin puolustusmäärärahoihin.

Eihän tästä näin hyvä tule. Jokainen ehdokas ja äänestäjä tietää, että rahaa ei ole ylimäärin. Siksi kai edunvalvontajärjestöt ovatkin aktivoituneet ja toitottavat omaa agendaansa. Vaaliteesien sijaan pitäisi miettiä, mistä saavutetuista eduista oltaisiin valmiita luopumaan. Ja mitä me voisimme tehdä tilanteen parantamiseksi. Jokainen meistä.

Edunajaminen on vähän kuin armeijoiden ylläpito. Kun naapurimaalla on armeija, meilläkin on pakko olla. Vaikka parhaimmassa tilanteessa ei olisi kellään. Kun nuokin ajaa omaa etuaan noin vahvasti, niin meidänkin on pakko. Ettei jäädä jalkoihin.
Ja näin edunvalvontayhteiskunta on valmis.

Tällaisen yhteiskunnan kaikista huolestuttavin puoli on se, että kuka pitää huolta hiljaisista. Lapsista, tulevista sukupolvista, luonnosta, huono-osaisista. Eivät ne ole siinä kuorossa, jossa koviten huudetaan. Ja ääniäkin vaaleissa annettaviksi sieltä löytyy vähänlaisesti.

Share Button