Viikonlopun sukulaisreissulla en voinut ymmärtää suomalaisten halua rakentaa suhteettoman massiivista autoiluinfraa sekä kulutuskeskittymiä – tämä konkretisoitui erinomaisesti Kuopion Kallan silloilla ja uuden IKEAn loistaessa tielle. Ajetaan autolla ostamaan lisää tavaraa!
Olen myös lukemassa Jussi Laitisen Valomerkki-kirjaa, jossa pohditaan ihmiskunnan energiannälkää ja sen tyydyttämistä sekä riippuvuuttamme fossiilisista polttoaineista. Ja samalla tietysti sivutaan hiilidioksidipäästöjä ja ilmaston lämpenemisestä.
Ympäristöaiheiset teokset ovat erittäin hyviä ja mielenkiintoisia, mutta samalla myös niin masentavia. En ole vieläkään pystynyt lukemaan 2004 ilmestynyttä ’Kasvun rajat – 30 vuotta myöhemmin’ loppuun. Sama kohtalo on käynyt parille Maailman tila –kirjalle.
Kaikkien niiden viesti on selkeä. Ja lohduton. Elämme ihan yksinkertaisesti aivan yli varojemme, kulutamme liikaa. Ja sen seurauksena myös hiilidioksidipäästöt ovat liian suuret. Ja emme ihan tiedä, kuinka maapallo tilanteeseen reagoi. Ennusteet povaavat radikaaleja muutoksia, toisaalta luonnon omat korjausmekanismit voivat niitä pehmentää. Mutta mitä todennäköisimmin eivät kuitenkaan tarpeeksi. Minusta tuntuu, että olemme junan kyydissä, joka on kohta törmäämässä kovaa vauhtia seinään. Ja me vain kiihdytämme.
Mitä meidän pitäisi tehdä? Onko meillä toivoa?
Toivo pitää aina yrittää löytää. Ja kun en millään haluaisi ryhtyä tuomiopäivän apostoliksi. Minun toivoni perustuu lopulta kuitenkin ihmisiin, ihmisten viisauteen ja hyvyyteen. Minusta sitä on olemassa, vaikka nyky-yhteiskunnassa sitä osoitetaan hieman häpeillen. Itsekkyys jyllää. Uskon ihmisten viisauteen, koska meillä on ollut älyä rakentaa tällainen yhteiskunta ja koska ihmislaji on kuitenkin kehittynyt (vielä 200 vuotta sitten orjuutta pidettiin ihan normaalina asiana). Uskon myös ihmisten hyvyyteen, koska katsomalla tekoja ja kuuntelemalla ajatuksia sen kuitenkin huomaa.
Minusta meillä on kaksi vaihtoehtoa: jatkaa elämäämme näin ja katsoa kuinka käy tai yrittää muuttaa elämäntapamme kestävämmäksi. Vaikka ensin mainittu olisi ehkä helpoin tie, minä en osaa olla kiihdyttävän junan kyydissä nauttimassa vauhdin hurmasta. Minusta meidän on tehtävä jotain, pyrittävä varmistamaan, että maailma on elettävä paikka myös tulevaisuudessa.
Se varmistaminen tapahtuu kahdella tavalla: luomalla mahdollisuuksia aidosti vihreään talouteen sekä vähentämällä yksityisten ihmisten kulutusta. Jälkimmäisellä ei oikein tehdä kavereita. Siinä helposti tulee tuomittua se kaveripariskunta, joka lähtee autolla IKEAan ostamaan tavaroita uuteen kotiinsa. Vaikka perimmäinen ajatus tietysti on tehdä sellainen yhteiskunta, jossa kestävästi toimiminen olisi se helpoin ja halvin tie. Minä ajattelen, että ääni vihreille on ääni sen puolesta, että tällainen maailma pitäisi yrittää rakentaa. Teen parhaani.
