Käytiin Ärjässä tänään. Hiihdeltiin jäätä pitkin – ja hyvä olikin Oulujärvellä vielä hiihdellä. Loistaviksi maastokengiksi monoista ei ole, mutta piti se vähän saaressa käydä hakkuujälkiä katsomassa. Koko saarta en kiertänyt, enkä kaikkia hakkuukohteita siten käynyt katsomassa. Menin päärakennuksen vierestä saaren keskiosaa kohti ja kiersin sieltä lyhyesti takaisin jäätielle. Muutama pienaukko matkalle sattui ja halusin myös katsoa, miltä tiestö näyttää.
Hakkuiksi ne olivat hyvin tehdyt. Hyvin suunniteltu (esimerkiksi pienaukot sopiviin kohtiin), ja toteutuskin näytti äkkiseltään olevan hyvä (hakkuuvaurioita jäljelle jääneissä puissa ei juuri näkynyt). Järveltä saari näytti edelleen mahtavalta. Metsässä pienaukot hukkuivat kohtalaisen hyvin maisemaan. Mutta tottahan käsittelyn jälkiä oli, ja aiemmat kärrypolut olivat muuttuneet teiksi.
Mahtava Ärjä.
Pienaukot hukkuvat kohtalaisen hyvin maisemaan.
Kun aukolle ehtii, käsittely näkyy selvästi.
Kärrypolut ovat muuttuneet rekan mentäviksi teiksi.
Jäätie menee saareen mökkien välistä. Minusta tämä kohta näytti pahalta.
Sitten tyystin eri asia on, että onko ylipäätänsä tarpeen hakata. Minusta ei olisi ollut. Hakkuut muuttavat tuollaisen mahtavan saaren sielua. Ei ihmisen tarvitsisi joka paikkaan mennä hakkuita tekemään – osa metsistä pitää jättää rauhaan niin luonto- kuin henkistenkin arvojen vuoksi. Ja Ärjä on sellainen paikka.
Tässä on selkeästi jonkinlainen skaalausero. Metsäammattilaisten mielestä Ärjässä tehdyt hakkuut ovat juuri sopivia tuollaisiin erikoiskohteisiin, ja että metsänkäsittelyllä lisätään metsien monimuotoisuutta. (Joka on aivan hämmentävä ajatus, kun huomioidaan että monimuotoisuuden kannalta Suomesta puuttuu nimenomaan vanhoja metsiä ja Suomen metsistä lahopuuta.) Minusta pienaukko- ja poimintahakkuiden pitäisi olla metsänkäsittelyn valtavirtaa avohakkuiden sijaan ja arvokkaat kohteet pitäisi jättää kokonaan käsittelemättä tai vähintäänkin tehdä se metsurityönä. Ei luonto ihmistä tarvitse – ihminen sen sijaan tarvitsee luontoa.
