Kun muutin Helsingistä takaisin kotiseudulle Kajaaniin, oli helppo sanoa muuttavansa Talvivaaran naapuriin. Jokainen helsinkiläinen kun tiesi Talvivaaran. Valitettavasti tiesi – kaivoksen ympäristöongelmien vuoksi.
Minusta Kainuuseen mahtuu kaivoksia. Mutta ei mihin vain, ja millä ehdoilla hyvänsä. Tähän asti olen suhtautunut aika myönteisesti Talvivaaraan, koska minusta teollinen toiminta on hyvä asia. Ja lisäksi minulla on vakaa usko (edelleenkin), että ympäristöasiat kyllä saataisiin kuntoon. Tekniikka ja osaaminen on olemassa. Mutta tahto tuntuu puuttuvan. Ja nyt näyttää, ettei sitä tahtoa tahdo Talvivaarasta löytyä. Nyt alkaa riittää.
Me emme ole enää 60-luvulla, emmekä Kongossa – vaan 2010-luvun Suomessa, jossa ympäristöasioiden hoitamisen tason pitäisi olla huippuluokkaa.
Minusta paras olisi, jos Talvivaarassa hengähdettäisiin nyt hieman. Mietittäisiin, että mitä nyt oikeastaan pitäisi tehdä. Ja sitten alettaisiin korjata asioita rauhassa. Minulla on sellainen vaikutelma, että ratkaisemalla yksi ongelma on nyt aina luotu toinen. Ensin oli rikkiyhdisteistä johtuvia hajuhaittoja. Rakennettiin pesuri, jolla hajuhaitat vähenevät. Mutta pesun tuloksena tuleekin sulfaattia, joka sitten on nostanut jätevesien sulfaattipitoisuutta ennakoitua huomattavasti enemmän. Kun tänä kesänä satoi paljon, ylimääräinen vesi on varastoitu avolouhokseen – jolloin louhinta on estynyt. Nyt tätä ylimäärävettä alettiin pumpata kipsisakka-altaaseen, joka ei kestänytkään.
Hengähdystauko on helpommin sanottu kuin tehty. Tänään julkistettu kaivosyhtiön tulos luo varmasti suunnattoman paineen saada prosessi toimimaan ja tulosta aikaan. Tämä paine on ollut ja varmaan tuleekin olemaan yhtiön prioriteetti. Ja ympäristöasiat ovat siihen verrattuna vain pakollinen kuluerä. Hengähdystauko vaatisi myös prosessin keskeyttämisen, joka tuollaisessa bioliuotuksessa on todennäköisesti todella haastavaa – jollei mahdotonta. Liuotusprosessi voidaan varmasti lopettaa, mutta onnistuuko sen uudelleenkäynnistäminen olleenkaan mahdollisen kasan tiivistymisen ja bakteerien kuolemisen vuoksi. Metallitehtaan prosessin keskeyttäminen on varmasti helpompaa, mutta mitä silloin tehdään liuotuskasoista tulevalle nesteelle, josta metallit pitäisi saostaa talteen. Kierrätetään kasan läpi moneen kertaan, tai varastoidaan johonkin – tähän en osaa ottaa kantaa.
Väistämättä tulee mieleen myös se, että millaisen viestin tämä antaa niille tehtaille, jotka toimivat hyvin. Ne, joilta löytyy sitä tahtoa hoitaa ympäristöasiat kunnolla. Yksi toiminnanharjoittaja saa uutuudenviehätyksen ja työpaikkojen puolesta tyriä monta kertaa peräkkäin.
Ely-keskuksen virkamiehiä ei käy kateeksi. On hyvä luoda julkista painetta niin kaivosyhtiölle kuin valvoville viranomaisille, koska asiat pitää saada kuntoon. Mutta minusta täytyy muistaa, että ’rivivirkamies’ (ja myös ’rivitalvivaaralainen’) varmasti haluaa hoitaa työnsä mahdollisimman hyvin. Virkamies tasapainotellen yleisen edun nimissä. Ja siihen yleiseen etuun kuuluvat myös työpaikat. Tosiasiahan on myös, että Talvivaaran mittaluokka on jotain aivan käsittämätöntä muihin Kainuun toiminnanharjoittajiin verrattuna. Paperitehdas toki oli myös suuri laitos, mutta viime – sanoisinko – vuosikymmeninä sen toiminta oli ympäristönäkökohdat hyvin huomioonottavaa. Samanaikaisesti kun valtavan mittaluokan Talvivaaraa uusine prosesseineen on aloitettu, paikallisella ympäristöhallinnolla on valtava henkilötyövuosien vähennyspaine sekä organisaatiouudistus.
Luottamus siihen, että asiat saadaan kuntoon on ollut vahva, minulla ja varmasti todella monella muullakin kainuulaisella. Eilisen Koti-Kajaanin katugalluppilaiset eivät olisi sulkemassa Talvivaaraa, mutta vaatimassa asioiden kuntoonlaittamista. Minun luottamukseni sen sijaan alkaa olla mennyttä. Jotain pitää tehdä – ei tämä näin voi jatkua.
