Kahdeksankymmentä vuotta sitten, itsenäisyyspäivänä vuonna 1939 Suomi oli ollut sodassa viikon päivät.
Kainuu oli talvisodan päänäyttämöitä.
Suomussalmella heti sodan alettua noin 10 000 venäläistä sotilasta ylitti rajan Juntusrannan kohdalla.
He etenivät nopeasti kohti Suomussalmen kirkonkylää.
Itsenäisyyspäivän illalla suomalaiset joukot vetäytyivät kirkonkylältä ja polttivat kirkonkylän. Tilanne oli lohduton. Talvisodan ihmeestä ei ollut vielä tietoa.
Nykyisin liikutun aina, kun syvennyn ajattelemaan näitä Suomen historian käänteitä. Niitä karmeita kohtaloita, joita ihmiset kokivat. Viime keväänä tulin bussilla Kuusamosta Kajaaniin. Se ajoi Suomussalmen kirkonkylän kautta ja sen sankarihautausmaan ohi. Sankarihautoja katsellessa, ajattelin, että ei koskaan enää. Ei kenenkään pidä joutua käymään poikansa, miehensä, isänsä tai kenen tahansa rakkaansa sankarihaudalla. Vain siksi, että maiden johtajat eivät osaa elää sovussa tai henkilökohtaisissa suuruudenhulluuksissaan ovat valmiita uhraamaan toisten ihmisten elämät.
Historiaamme ja myös tämänhetkiseen todellisuuteen eri puolilla maailmaa verrattuna nämä nyky-Suomen murheet tuntuvat pieniltä. Maassamme on hallituskriisi. Pääministeri erosi ja valtioneuvoston jäsenet jatkavat toimitusministeriönä. Minä lähden maanantaina johtamaan kokousta, jossa me vihreät päätämme hallitukseen osallistumisesta ja valitsemme omat ministerimme. Tärkeää ja historiallista. Mutta kuitenkin Suomen historiaan ja monen maan nykytodellisuuteen suhteutettuna aika pientä.
Näiden hallituskriisien, some-kohujen ja linnanjuhlapuku-uutisten keskeltä pitää kyetä näkemään olennainen. Ensinnäkin se, että meillä on hyvä maa elää. Meillä on rauha ja siitä meidän on pidettävä kiinni. Toiseksi meillä on oikeasti isoja haasteita, jotka vaikuttavat lapsiemme tulevaisuuteen. Maapallon kantokyvyn kriisi, ilmastonmuutos niistä isoimpana, on hallitsemattomana katastrofaalinen.
Osaaminen, teknologia ja tekniikka meillä ihmisillä on ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Nyt tarvitaan tahtoa ja tekoja.
Siksi, että se on ylipäätänsä reilua ja oikeudenmukaista. Ja siksi, että meidän pitää ajatella lapsia ja tehdä heille mahdollisimman hyvä tulevaisuus. Tässä asiassa rintamakarkuruutta tuntuu esiintyvän. Ei minun tarvitse, ei ne muutkaan, ei minun tekemisillä ole mitään väliä.
Kahdeksankymmentä vuotta sitten Kajaanissa pelättiin sodan taisteluiden leviämistä tänne. Venäläisiä hävittäjiä oli jo näkynyt, palavan Suomussalmen kirkonkylän liekit kuulemma näkyivät. Koko Pohjois-Suomen sodankäyntiä johdettiin täältä. Seppälän Impilinnasta.
Kiitos silloin itsensä likoon laittaneille, henkensä, tulevaisuutensa ja terveytensä uhranneille, me saamme juhlia tätä päivää tässä paikassa, tässä maassa ja tässä kaupungissa. Vapaudessa ja rauhassa.
Kaupungissa, jossa ihmisen on hyvä elää. Itse muutin Kajaaniin takaisin seitsemän vuotta sitten. Tuosta Teppanan koulusta ponnistaneena ja sekä Helsingissä että Kaakkois-Aasiassa asuneena, voin sanoa, että Kajaanissa on hyvä elää. Kahden pienen lapsen äitini olen sitä meiltä, että lasten on turvallista kasvaa täällä, luonto on lähellä, ihmiset ovat ystävällisiä ja peruspalvelut toimivat.
Näiden tosiasioiden lisäksi meidän seudulla menee nyt hyvin. Työttömyysprosentti on historiallisen matala, töitä on ja töissä olevien määrä on Kainuussa lisääntynyt kolmellatuhannella vuoden takaisesta. Aiemmin isoin ongelma oli työttömyys, nyt osaavan työvoiman saanti.
Tulevaisuuskin näyttää hyvältä. Kainuun suuret työllistäjät tekevät jo oikeita asioita ekologista rakennemuutosta ajatellen: junia ja ratikoita, akkukemikaaleja sekä puutaloja. Digitalisoituvassa maailmassa meidän konesali-, tekoäly- ja peliosaaminen ovat kovaa valuuttaa.
Toivotan siis kaikille oikein hyvää Suomen satakaksivuotis- itsenäisyyspäivää. Sitä on hyvä juhlia täällä meidän Kajaanissa – kiitollisin ja samalla toiveikkain mielin.
