Minusta ei pitäisi.
Toisin oli vielä vuosi sitten – silloin ajattelin, että pitäisi. Ajattelin, että niin ympäristön, osaamisen kuin seudun elinvoiman kannalta ensin kaivoksen ajaminen alas ja sitten sen ajaminen ylös on huonompi ratkaisu kun sen toiminnassa pitäminen. Pidän todennäköisenä (pidin aiemmin ja pidän edelleen), että jossain vaiheessa 2-20 vuoden kuluessa nikkelin maailmanmarkkinahinnan kohotessa riittävästi Talvivaaran esiintymä sekä alueelle rakennettu valmis kaivosinfra kiinnostavat niin paljon, että kaivostoiminta jatkuu.
Tämän kesän aikana valtion tulee taas ratkaista rahoittaako se Terrafamen toimintaa vai ei. Peli on jo alkanut: arviot sulkemisen kustannuksista ovat nousseet 300 miljoonasta eurosta 500 miljoonaan. Tosin yksilöityjä tietoja, mistä kustannukset koostuvat, ei ole saatavilla. Aika kalliita maansiirtotöitä… Keskeistä on siis tietää, mistä kustannusarvio koostuu. Lisäksi meitä kuntapäättäjiä muistutetaan työllistämisvaikutuksista.
Nyt siis päätetään kannattaako valtion panostaa kannattamattomaan kaivostoimintaan. Minusta vastaus tähän on, että ei kannata. Vuosi on ollut aikaa neuvotella mahdollisten sijoittajien kanssa. Yksityinen raha on tässä asiassa erinomainen indikaattori. Jos Talvivaaran kaivoksen ajatellaan olevan tuottava & kannattava (jollain säällisellä aikavälillä), rahaa löytyy. Hiljaista on ollut. Siltikin, vaikka yksityistä rahaa luulisi kiinnostavan hanke, jossa valtio on näin avokätisesti mukana.
Sijoittajien löytymiseen vaikuttaa tietysti nikkelin maailmanmarkkinahinta, joka on nyt todella alhainen. Eikä ole minusta järkevää käyttää 20 miljoonaa euroa kuukaudessa odotellessa, että hinta nousee. Pahimmassa tapauksessa odotellaan useita vuosia. Toki on niin, että tuotannon päästessä kunnolla käyntiin rahaa tulee myös sisään. Mutta näillä maailmanmarkkinahinnoilla ei riittävästi, jotta toiminta olisi kannattavaa.
Kainuun työllisyydelle ja elinvoimalle Talvivaaralla (käytän ihan tarkoituksella Talvivaara-sanaa, koska nälkämaata tarkoittava Terrafame on mielestäni nöyryyttävä nimi Kainuussa sijaitsevalle valtio-omisteiselle kaivosyhtiölle) on valtava merkitys. Se on aivan selvä, eikä sitä käy kiistäminen. Mutta kun kysyn itseltäni, että kannattaako valtion käyttää 650 000 euroa päivässä tätä varten, vastaan että ei kannata. Noilla summilla löytyisi muitakin tapoja työllistää kainuulaisia.
Joten, valtion tulisi suunnata rahaa kaivoksen sulkemiseen sekä vesien puhdistamiseen ja niiden hallittuun poislaskemiseen kaivosalueelta. Sulkeminen kannattaa tehdä siten, että kaivos on avattavissa fiksusti uudelleen. Sitä ajatellen mahdolliset (vesienkäsittely)laiteinvestoinnit eivät välttämättä ole lainkaan turhia, vaan ovat tarpeen myöhemmin. Kaivosta uudelleen avattaessa on kuitenkin huomioitava huomattavasti nykytoimintaa paremmin ympäristöasiat, etenkin vesiasiat sekä mustaliuskemalmin ominaisuudet (ilmeisen reaktiivista malmia ilman happoliuotustakin). Talvivaaran kaivostoiminnan kannalta bioliuotuksen toimivuus on kriittinen tekijä. Haastavaa siinä on se, että liuotuksen kestoaika sekundäärikasoineen on pitkä. Siksi pilot-mittakaavainen toiminta kaivosalueella voisi olla järkevää, jotta saadaan kokemusta bioliuotuksen toiminnasta ja osataan sitä ajaa optimaalisesti.
Ylipäätänsä olen sitä mieltä, että suomalaisten korkea materiaalisen elintason negatiivisia vaikutuksia ei saa ulkoistaa maan rajojen ulkopuolelle. Eli meidän täytyy sietää kaivoksia, metsäteollisuutta, tuulimyllyjä jne., jos haluamme ylläpitää tällaista elintasoa. Ja globaalissa mittakaavassa on parempi, että teollisuus on maissa, joissa huolehditaan (ainakin periaatteessa) sekä ympäristöstä että työntekijöiden terveydestä ja turvallisuudesta. Paljon on meilläkin tässä parannettavaa.
Kuitenkin, aikamme tärkein ongelma on kestävyysvaje maapallon suhteen. Eli se, että ihmiskunta käyttää maapallon resursseja liikaa. Suuria ja pieniä muutoksia on tapahduttava (ja paljon jo tapahtunutkin), että tämä kestävyysvaje saadaan hoidettua kunnialla ja taattua lapsillemme kohtuulliset elämisen edellytykset. Ajattelen, että kaivoksia tullaan edelleenkin tarvitsemaan. Kysymys on, kuinka paljon – koska materiaalisen hyvinvoinnin kasvu (globaalisti) ei voi pohjautua uusiutumattomien luonnonvarojen entistä suuremmalle käytölle. On panostettava niin materiaalien kierrätykseen, resurssitehokkuuteen kuin uusien hyvinvoinnin mittarien kehittämiseen ja käyttöönottoon. Samoin on oikeasti keskusteltava, mikä on riittävästi, mikä on kohtuullista ja mikä on oikeudenmukaista. Riittäisikö minulle vähempi, että lapsellanikin olisi hyvin? Tai riittäisikö meille Suomessa vähempi, että nepalilaisetkin pärjäisivät?
Vielä yksi näkökulma Talvivaara-asiaan, nimittäin ihmiset ja ympäristö. Talvivaara on pilannut ympäristöä: useampi lähijärvi on kunnostustilassa, vaikutukset näkyvät kaukana ja ilmanlaatu on ollut kaasu- sekä pölypäästöjen vuoksi huono (paikoin ja hetkittäin todella huono). Se, että meidän pitäisi kyetä sietämään elintasomme negatiivisia vaikutuksia ei tarkoita, että pitäisi sietää mitä vain ja että luontoa saa sotkea kuinka huvittaa. Päinvastoin – on äärettömän tärkeää, että ihmisiä kiinnostaa lähiympäristön tila. Se, että ihmiset välittävät ympäristöstään ja luonnosta on aivan keskeistä. Kiitos ja arvostus heille, jotka omaa aikaansa ja jaksamistansa tähän käyttävät! Toiminnan (esimerkiksi siis kaivostoiminnan) pystyy tekemään monella tavalla, myös ympäristöasiat ja lähiympäristön ihmiset aidosti ja kunnolla huomioiden. Aika moneen asiaan pätee: ”Jos on tahtoa, keinotkin löytyvät.”
