Äskettäin julkaistun tutkimuksen mukaan 75 prosenttia talousmetsäalasta kannattaisi hoitaa jatkuvan kasvatuksen menetelmällä.
Tutkijoiden tavoitteena oli selvittää, millä tavoin metsien monikäyttö parhaiten onnistuisi. He ottivat huomioon niin talouden kuin hiilensidonnan, luonnon monimuotoisuuden, virkistyskäytön ja maisemankin.
He mallinsivat metsien kasvua ja yllä mainittujen tekijöiden toteumaa aina sadan vuoden päähän asti. Mallinnuksessa vertailtiin jatkuvaa kasvatusta ja avohakkuumallista metsänhoitotapaa sekä näiden yhdistelmää.
Johtopäätöksiä löytyi muutama. Ensinnäkin jonkin menetelmän kieltäminen ja sitä kautta toisen yksiselitteinen suosiminen ei ole järkevää. Monitavoitteisuuden mukainen tasapaino löytyy sekä jatkuvaa kasvatusta että avohakkuita käyttäen.
Tätä tulosta vasten vuosikymmeniä kestänyt jatkuvan kasvatuksen kielto ei ollut laisinkaan järkevä. Onneksi asia muuttui vuoden 2014 alusta.
Tätä tulosta vasten myöskään yksiselitteinen avohakkuiden kielto ei ole järkevää.
Toisen merkittävän johtopäätöksen mukaan jatkuvan kasvatuksen tulisi olla valtavirtamenetelmä. Jos tavoitellaan mahdollisimman hyvää monikäyttöä, suurin osa – 75 prosenttia – metsistä tulisi hoitaa jatkuvan kasvatuksen mukaisesti. Avohakkuihin tähtäävä metsänhoito jatkuisi neljäsosalla metsämaasta.
Tällaisella yhdistelmällä optimoitaisiin useita tekijöitä taloudesta luonto- ja virkistysarvoihin.
Minusta usean tekijän optimoiminen on aina tavoiteltavin vaihtoehto. Sillä tavoin lopputulos on monelta kannalta paras mahdollinen.
Sekä tämän tutkimuksen että useiden muiden viesti on varsin selvä: jatkuvan kasvatuksen menetelmän käyttöä on syytä lisätä merkittävästi.
Turvemailla, joita Suomen metsämaasta on kolmannes, pitäisi käyttää vain ja ainoastaan jatkuvaa kasvatusta. Kivennäismailla vaihtelua voi sitten olla enemmänkin.
Vaikka jatkuva kasvatus onkin metsälain muutoksen myötä sallittua, vaikuttaa, että sitä painetaan jatkuvasti marginaaliin: ”Se ei sovellu joka kohteeseen.” ”Sitä voidaan käyttää erikoiskohteissa.”
Marginaaliin painamisen sijaan menetelmä pitäisi nostaa valtavirraksi. Se tarkoittaa lisäkoulutusta, panostuksia neuvontaan, lisää tutkimusta sekä hakkuukertymien puutavaralajien uudelleenlaskentaa.
Jatkuvan kasvatuksen ollessa valtavirtamenetelmä moni metsistämme toivoma asia toteutuu yhtä aikaa. Saamme nauttia hyvistä retkeilymaastoista, kauniista maisemista, taloudellisesta tulosta vastaten samalla maapallon kantokyvyn haasteisiin. Tämäpä se olisi todella hienoa.
—-
Julkaistu Maaseudun Tulevaisuudessa 26.8.2020.
