”Taantuma uhkaa, lama on kohta täällä” -uutisia saa nyt lukea päivittäin eri medioista. On eittämättä selvää, että Venäjän hyökkäyksen vuoksi ja sitä seuranneen energiapulan seurauksena hinnat kohoavat eli inflaatio kiihtyy. Hintojen nousu itsessään voi supistaa talouskasvua, mutta kun siihen yhdistää keskuspankkien tekemät ohjauskorkojen nostot, on talouskasvun supistuminen väistämätöntä. Eli taantuma, ja kohta myös lama, on todennäköinen – ja inflaation hillitsemiseksi myös lähes välttämätönkin – seuraus.
Ja tästä nyt tosissamme saamme lukea. Mutta, yksi asia jää usein sanomatta. Se, että tätä taantumaa kaikella todennäköisyydellä seuraa nousukausi. Kun sota Ukrainassa loppuu (toivottavasti pian Venäjän tappioon ja vetäytymiseen), alkaa jälleenrakennus, jonkinlainen normaali palaa ja liike-elämän puolella on taas toivoa ja kasvua näköpiirissä. Toki epävarmuuksia maailmaan mahtuu sodan pitkittymisestä uuteen pandemiaan tai ilmastokriisin ryöpsähtämiseen. Mutta, kasvu voi olla todella vauhdikastakin.
Tästä tulevasta nousukaudesta olisi syytä puhua enemmän. Nyt vain pelotellaan tulevalla taantumalla ”pahin on vielä edessä” -sanankääntein. On toki tärkeää varautua pahimpaan, pitää hintojennousu kurissa, irrottautua fossiilienergiariippuvuudesta kokonaan ja varmistaa niin julkisessa taloudessa kuin kotitalouksissakin, että maksukyky riittää nousevista koroista huolimatta. Mutta varautumisen ohella kannattaa katsoa myös kauemmas, ja nähdä myös positiivisia seikkoja. Toivoa ei pidä menettää.
Sitten toinen asia. Olen lukemassa Anu Kantolan ja Hanna Kuuselan kirjoittamaa Huipputuloiset-kirjaa. Se käsittelee Suomen rikkainta promillea – eli käytännössä todella hyvin menestyneitä yrittäjiä, suuryritysten ammattijohtajia sekä suvun vaurauden perineitä. Kirjassa on haastateltu näihin ryhmiin kuuluvia ihmisiä varsin kattavasti, muun muassa heidän näkemyksistään politiikasta.
Ne näkemykset olivat aika karua luettavaa, eikä heiltä kovin kummoista arvosanaa meille päätöksentekijöille tullut. Mutta minua ainakin politiikassa toiminen on opettanut ajattelemaan asioista huomattavasti monialaisemmin. Asiat eivät usein ole yksinkertaisia, ja on tärkeä tehdä mahdollisimman monen näkökulman kannalta hyviä päätöksiä.
Tämä tuntuu näiltä huipputuloisilta unohtuvan. Lukiessa mietin jatkuvasti, että mitä ovat ne ”kipeät” päätökset, joita huipputuloisten mielestä pitäisi tehdä. He varmaan tarkoittavat etenkin sosiaaliturvan leikkauksia tai peruspalveluiden heikennyksiä. Mutta olisivatko esimerkiksi varallisuusveron käyttöönotto, pääomatulojen verottaminen ansiotuloverojen tapaan tai niiden progressiivisuuden lisääminen sekä suurimpien perintöjen veroasteen korotus ”oikeanlaisia” kipeitä päätöksiä. Saavatko ne kipeät päätökset osua tähän rikkaimpaan promilleen, vai pitääkö niiden osua meidän yhteiskunnan heikoimpiin?
Minusta reiluinta olisi kohdistaa nämä ”kipeät päätökset” sinne, missä se kipu olisi pienintä. Heihin, joilla jo on yltäkylläisesti varallisuutta.
